Olen Marja, zerorektikko....

Eilen zumba-tunnin jälkeen polkiessani vimmatusti kuntopyörää, yrittäen epätoivoisesti karistaa päivällä herkuttelemani suklaapatukan kalorit, luin samalla uusinta Evita-lehteä. Silmiini osui Anna Perhon kirjoitus otsikolla "Oletko aina halunnut laihtua 5 kiloa?". Otsikko kolahti heti sillä tunnistin jo siitä itseni, olen nimittäin laihduttanut niin kauan kuin jaksan muistaa... ja mitä pidemmälle juttua luin, sitä enemmän Anna Perhoon samaistuin. Olen siis zerorektikko - oikein esimerkkitapaus.

Siteeraan teillekin tähän Anna Perhon tekstiä soveltuvilta osin.

"Olen alittanut 1200 kalorin rajan viimeksi kolme vuotta sitten. Olin silloin vatsataudissa. Sitä vastoin olen ajatellut 1200 kalorin alittamista elämäni jokaisena päivänä vuodesta 1985 lähtien ... Laihdutusajatukset ovat mantrani ja ave mariani. Aloitan niiden toistelemisen tutulla aamurituaalilla. Ei niin kiireistä tai väsynyttä aamua, etten asettuisi peilin eteen, vasen puoli (se kapeampi reisi) esillä. Vedän vatsaa sisään ja siristän silmiäni. Visioin itseni 52 kiloiseksi ja sanon, että tänään en syö turhia hiilareita.

...

Zeroreksia on itse keksimäni diagnoosi länsimaiden yleisimmälle syömishäiriölle. Zerorektikko aloittaa laihtumisen huomenna. Hän puhuu lakkaamatta laihduttamisesta ja haaveilee laihtuvansa ne ratkaisevat viisi kiloa. Mutta ei laihdu.

...

Toinen ruokaan liittyvä tunteeni on vanha kunnon syyllisyys. Huono omatunto seuraa kanelipullaa yhtä varmasti kuin yö päivää. Mutta syyllisyyskin on helpompi kantaa kuin ankea tunne jonkin puuttumisesta, kun istun kaaliraasteen äärellä.

...

Olen kokeillut kaikki dieetit klassisesta lentoemäntien kuurista nutrilettiin, karppaamisesta klassiseen kalorilaskentaan. Mutta dieettiviikon jälkeen tulee aina perjantai. Silloin ihminen tarvitsee hiukan punaviiniä ja juustoja. ... Sunnuntaina lasken taas kaloreita, kuivaharjaan reisiäni ja mietin, pitäisikö digitaalivaakamme kalibroida, koska sen näytössä on aina samat lukemat. ... päätän taas syödä vain salaattia koko seuraavan viikon.

...

Laihdutusleikki on minulle kuin rakas harrastus. Laihduttaminen on tuttu ja turvallinen maailma, jonne voin vetäytyä, kun en jaksa ajatella mitään tärkeämpää. Minä viisi kiloa laihempana -ajatus on samaa kaunista turhuutta kuin liian kalliiden kenkien sovittaminen. Kenties pakenen todellisuutta tällä tavoin. Ainakin saan syvää mielihyvää haavekuvasta, jossa olen 52-kiloinen. Kun elämä on tylsää, saan innoitusta ajattelemalla, ettö kohta kaikki on paremmin - nimittäin sitten kun olen laihduttanut viisi kiloa.

...

Luen innokkaasti laihdutusjuttuja ja pidän itseäni ajan tasalla kauneuskirurgian mahdollisuuksista. ... Haaveilen Velasmooth-hoidoista, harkitsen Atkinsin aloittamista, Xtravaganzaa, paastoa, tuhannen kalorin dieettiä, Montignac-dieettiä ja hurmaavilla tuotelupauksilla varustettuja humpuukipillereitä. Ja sitten jatkan syömistä samaan tapaan kuin ennenkin.

...

On naurettavaa, että vaa´an aamulukema määrittelee koko päivän fiiliksen. Yli normaalilukeman: masennus. Alle normaalilukeman: euforia. Viime syyskuussa havahduin siihen, että on kulunut kuukausia siitä, kun olen laittanut suuhuni jotain tuntematta huonoa omatuntoa. Zeroreksian keskeisiä oireita on juuri syyllisyys: syyllisyys liioista kaloreista, liian vähästä liikunnasta, väärästä ruuasta, itsekurin puutteesta.

...

Uimahallissa katselen kahta naista. Toinen on reilusti ylipainoinen, toinen niin laiha, että pahaa tekee. Tajuan ajattelevani, että laiha nainen on rumempi kuin lihava. Minä olen ihan tavallinen. Mutta miksei se riitä? Voisiko se riittää?"

Osui ja upposi. Ei ehkä ihan kaikki, eikä tuo 52 kiloa mutta pääpiirteissään.

Näissä mietteissä vietän lounastaukoani, kera rasvattoman
Valion ProFeel-raejuustorahkan ja kupin kahvia...

(Tuo raejuustorahka, punainen greippi, on mun lounaslempparini, ollut jo muutaman vuoden.)

(Kuvat lainattu netistä.)